Molemmilla valtiorajan puolilla sijaitsevat yhteenkasvaneet kaksoiskaupungit eivät ole erityisen harvinaisia maailmassa. Yksi esimerkki tällaisesta kaksoiskaupungista Suomessa olisi voinut olla Imatra-Svetogorsk (ent. Enso) kaakkoisrajalla, mutta tuo raja on Schengenin ulkoraja; rajanylitykseen tarvitaan viisumi ja ainakin polkupyörä, koska kävely rajan yli ei jostain syystä ole sallittua, ja joka tapauksessa etäisyys taajamien välillä on jo huomattava (n. 7 km); juuri nyt Ukrainan sodan takia raja on myöskin pääosin suljettu venäläisille. Norjan raja kulkee erämaissa, ja niin Suomessa kuin Norjassa rajan tuntumassa on vain pieniä kyliä. Ruotsin raja taas myötäilee vesistöjä lähes kokonaan; Perämereltä Tornionjokea myöten, sitten Muonionjokea, joka on Tornionjoen sivujoki, ja sitten Könkämäenoa, joka virtaa melkein Suomen-Ruotsin-Norjan rajapisteessä sijaitsevasta Kilpisjärvestä. Rajajokien yli on kuusi siltaa eli kuusi rajanylityspaikkaa: Torniossa, Ylitorniossa, Pellossa, Kolarissa, Muoniossa ja Enontekiön Kaaresuvannossa. Niistä Pellon, Kolarin ja Muonion kohdilla Ruotsin puolella on lähinnä erämaata; Ylitornio ja Kaaresuvanto taas ovat niin sanotusti kaksoiskirkonkylät.
Ja sitten on ainoa aito kaksoiskaupunki Suomen rajalla: Tornio, Tornionjoen (ruots. Torne älv) suistossa ja Perämeren ja koko Itämeren suunnilleen pohjoisimmassa kohdassa (väkiluku n. 21,000), ja sen Ruotsin vastineena Haaparanta (ruots. Haparanda, väkiluku n. 9,400).
Tornio on Suomen Lapin vanhin kaupunki, perustettu vuonna 1621 Kustaa II Aadolfin käskystä. Tuolloin se itse asiassa oli koko maailman pohjoisin kaupunki, ja se säilyi pitkään ainakin Suomen pohjoisimpana kaupunkina; Lapin nykyinen maakuntakeskus, Rovaniemi, sai kaupunkioikeudet vasta 1960. Alunperin Torniossa ei ollut mitään rajaa; Ruotsin aikana Tornio kuului Länsipohjaan eli Västerbotteniin, jota pidettiin varsinaisen Ruotsin alueena. Osana Lappia se ei pidetty lainkaan; Lappi-käsite tuolloin tarkoitti vain saamelaisten eli lappalaisten seutua, jolla oli myös erikoinen oikeudellinen asema. Elämä Länsipohjassa ja Lapissa oli varsin erilaista; täällä merenrannalla oli kaupunkeja, markkinoita, jonkin verran maanviljelystä yms., kun taas Lapissa saamelaisten alkuperäinen elämäntapa oli vielä täysin elossa. Länsipohjan ja Pohjanmaan eli Österbottenin rajana pidettiin Kaakamajoki, pienehkö Perämereen, pääosin rinnakkain Kemijoen kanssa, virtaava joki muutamassa kilometrissä Kemistä länteen.
Kaakamajoki oli siis koko varsinaisen Ruotsin ja Suomen rajajoki Ruotsin vallan aikana; siltä osin kuin voi edes puhua Ruotsin ja Suomen rajasta, kuin Suomi oli, kuten tiedetään, täysin integroitu osa Ruotsia, siellä oli voimassa kaikki Ruotsin lait, ja suomalaisilla oli samat oikeudet kuin ruotsalaisilla. Ainakin yksi tärkeä raja oli kuitenkin hiippakunnanraja; Turun ja Uppsalan hiippakuntien rajana oli Länsipohjan ja Pohjanmaan raja Kaakamajokea pitkin. Tämä raja säädettiin jo 1300-luvulla, jotta kaikilla olisi selvää, kummalle pitää maksaa kymmenystä. Kartoissa Wikipedian artikkelissa Suomen aluemuutoksista näkee, että vuosina 1595-1809 Ruotsin raja kulki kauempana itään kuin nyt.
Siten Tornio oli varsin tavallinen ja pieni (muutama sata asukasta) Perämeren rannikkokaupunki suuren joen suussa, samalla kuin sen länsinaapurit Kalix (Kainuu) ja Luulaja. Täällä myytiin Lapin turkiksia ja Tornionjoen lohta – ja Tornionjoki on pohjoismaittain varsin suuri joki, yli 500 km pitkä ja Skandeilta, Torneträsk-järvestä (saam. Duortnosjávri) virtaava. Kaupunki on nimetty joen mukaan, kuten muut Länsipohjan kaupungit: Umeå, Skellefteå, Piteå, Luleå ja sitten Torneå. Joen nimi ei tiettävästi johdu torni-sanasta, vaikka torni (joka todellisuudessa ei ole olemassa) on kaupungin vaakunassa; vaan tornio-sana tarkoitti muinaisissa hämäläismurteissa keihästä.
Tornion asema muuttui olennaisesti vuonna 1809, kuin Suomen sodan päätyttyä Ruotsi joutui luovuttamaan koko Suomen Venäjälle. Rauhanneuvottelussa uudesta rajasta kiisteltiin varsin pitkään: Ruotsi halusi, että Kaakamonjoen raja pysyisi paikallaan valtakunnanrajana, kun taas Venäjä vaati rajan piirtämistä Kalixjokea eli seuraavaa merkittävää jokea Tornionjoelta länteen pitkin. Lopulta tsaari Aleksanteri I suostui Tornionjoen-Muonionjoen rajaan, jota hän itse alun perinkin ehdotti. Vaikka Haminan rauhaan sitä ei suoraan kirjoitettu, raja käytännössä vedettiin joen syvimpiä kohtia yhdistävää uraa eli syvänneuraa pitkin, mikä on tavallista joenrajoissa.
Yksi poikkeus tästä säännöstä kuitenkin mainittiin rauhansopimuksessa: Tornion kaupunki oli myös luovutettava Venäjälle, vaikka se sijaitsi Suensaari-nimisellä saarella (Suensaari taisi tarkoittaa Sudensaarta tai Swensaarta eli Ruotsinsaarta) selvästi syvänneuran länsipuolella; Suensaaren ja Ruotsin rannan välillä on vain kapea salmi. Rajamuutoksen vuoksi Tornion merkitys kauppakaupunkina romahti. Toisaalta kaupungilla oli nyt jonkin verran sotilaallista merkitystä, ja Venäjä perusti sinne varuskunnan. Mutta mikään linnoitusta ei ollut; tsaarin Venäjä ei enää koskaan pitänyt Ruotsia varsinaisena uhkana.
Ruotsi halusi korvata luovutetun Tornion, ja jo vuonna 1812 perusti uuden kaupungin nimeltään Karl Johan, uuden kuninkaan ja Bernadotte-hallitsijasuvun perustajan mukaan. Mutta Karl Johanille – siis kaupungille, ei kuninkaalle – osoitettiin varsin outo paikka, Nikkalan niemellä noin 15 km Torniosta länteen. Siellä ei ollut jokea, eikä tosiaan mitään muuta. Niinpä verohelpotuksista huolimatta kukaan ei juurikaan halunnut muuttaa Karl Johaniin (parikymmentä ihmistä enintään). Sen sijaan Haapaniemen eli Haaparannan kylästä, Tornionjoen suussa lähes Torniota vastapäätä, tuli yllättäen suosittu asuinpaikka. Jo vuonna 1827 Haaparannalle annettiin kauppalanoikeudet, ja 1842 Ruotsin kruunu lopulta antautui, teki Haaparannasta kaupungin ja lakkautti Karl Johanin oikeudet.
On hieman hauskaa, miten rajan Suomen puolella sijaitsevalla kaupungilla oli nyt ruotsinkielinen nimi, ja Ruotsin puolella suomenkielinen. Paikallinen maalaisväestö oli tosin ollut suomenkielinen lähes kokonaan, vaikka Haaparannan seutu on aina kuullut Ruotsiin. Suomalaisasutusten länsiraja kulki historiallisesti suunnilleen Kalixjokea pitkin. Tornionjoenlaaksoon suomalaiset, tarkemmin ottaen hämäläiset ja karjalaiset levisivät keskiajalla. Jotkut varakkaat paikalliset talonpojat, ns. pirkkalaiset eli pirkat, olivat jopa oikeutettu verottamaan sisämaassa asuvia saamelaisia, mutta tämän heidän etuoikeutensa perutti Kustaa Vaasa 1500-luvulla. Ennen sitä Ruotsin kruunulla ei käytännössä juurikaan ollut ollut valtaa Länsipohjassa.
Vaikka vanhat etuoikeudet olivat unohdettu, suomalaisten elämä Tornionjoenlaaksossa jatkui, vuoden 1809 jälkeenkin. Paikalliset kutsuivat, ja vieläkin kutsuvat, pääjokensa Väyläksi. Valtakunnanrajalla ei ollut paljoa merkitystä arkielämässä, ainakin Tornionjoen yläjuoksulla; talvisin Väylä tietenkin jäätyy kokonaan, ja sen yli voi helposti kävellä toiseen valtioon. Avioliitotkin vastarantojen asukkaiden välillä olivat yleisiä.
Mutta lopulta länsirannan ja itärannan väestön kohtalot ovat olleet erilaisia. Suomenpuoliset asukkaat vähitellen assimiloivat muiden suomalaisten joukkoon. Tornion ja Kemin seutu kutsutaan usein Meri-Lapiksi tai vanhan perinteen mukaan Länsipohjaksi; vaikka se kuuluu Lapin maakuntaan, se kuitenkin eroa muusta Lapista historiallisesti, kulttuurisesti, luonnollisesti ja maisemallisesti, eikä täällä harjoiteta poronhoitoa lainkaan.
Toisaalta Ruotsin puolella jääneet suomalaiset muodostuivat etnistä vähemmistöä, ja viime aikoihin asti tämä vähemmistö ei oikeastaan ollut erityisesti haluttu. Rotuteoriat olivat tunnetusti suosittu Ruotsissa toiseen maailmansotaan asti, ja moni ruotsalainen tutkija piti suomalaisia jonkinlaisena alarotuna. Myös rajavaltion kielen puhuvaa rajaseudun väestöä pidettiin poliittisesti epäluotettavana. 1880-luvulta lähtien Ruotsi yritti tukahduttaa suomen kieltä Länsipohjassa; kouluissa käytettiin vain ruotsia, ja suomen kielen puhuminen niissä oli rangaistava. Arkielämässä suomen käyttö jatkui, mutta sitä pidettiin kouluttamattomuuden merkkinä. Samassa asemassa olivat saamen kielet, mikä tunnetaan ehkä paremmin.
Suomalainen vähemmistö Tornionjoenlaaksossa eli tornionlaaksolaiset on historiallisesti pidetty erillisenä ryhmänä kuin toinen ruotsinsuomalainen vähemmistö, joka muodostui 1900-luvulla Keski-Ruotsissa maahanmuuton Suomesta vuoksi. Tornionlaaksolaisten kielikin eli ns. meänkieli on pidetty suomesta erillisenä kielenä. Käytännössä se on suomen murre, vaikka se kehittyi osittain muusta kielestä eristyksissä, ja siinä ovat säilyneet monet vanhat sanat ja juurtuneet ruotsalaiset sanat, jotka Suomesta eivät löydy.
Vasta 1970-1980-luvulla meänkielen asema Ruotsissa alkoi toipua. Meänkieli aloitettiin käyttää kirjakielenä (mikä on sinänsä mielenkiintoista, kun muilla suomen murteilla virallista kirjallista muotoa ei ole), sen kielioppi valmistui, ja vuonna 1985 ilmestyi ensimmäinen meänkielinen romaani. Vuodesta 2000 lähtien meänkieli on ollut virallinen vähemmistökieli muutamassa kunnassa. Vähemmistökielen asema Ruotsissa on tällä hetkellä suomella, meänkielellä, saamen kielillä, romanikielellä ja jiddišillä; näillä kielillä tietyissä kunnissa voi opiskella kouluissa ja saada julkisia palveluita. Tornionjoenlaakso, siis sen molemmat rannat, kutsutaan nyt myös Meänmaaksi. Vuodesta 2007 lähtien Meänmaalla on ollut oma epävirallinen lippu, joka on keltainen-valkoinen-sininen trikolori. Keltainen tarkoittaa Ruotsia, sininen Suomea, ja valkoinen jäätynyttä Tornionjokea niiden välillä.
Tosin Haaparannassa kielikysymykset ovat olleet ehkä hiemän vähemmän tärkeitä, kuin Tornionjoenlaakson maaseudulla; kaupungissa ruotsilla on ollut vahva asema, koska sinne jatkuvasti muutti kauppiaita ja käsityöläisiä muusta Ruotsista, ja 1800-luvun loppupuoliskolla suomi oli jo vähemmistökieli. Maahanmuuton Suomesta myötä 1900-luvun lopulta lähtien suomalaisten osuus on taas ollut kasvussa. Haaparannasta tuli varsin eloisa kaupunki, mutta vähitellen sen väestökasvu jäi Tornion perään; 1900-luvulla Tornio teollistui merkittävästi, kun taas Haaparanta vieläkin elättää itsensä rajakaupalla. Viime vuosikymmenillä Tornionjoenlaakson maaseudulla Ruotsin puolella maaltamuutto on ollut voimakasta eritysesti Pohjois-Ruotsin kaivoskaupunkeihin (Jällivaaraan, Kiirunaan), ja seutu on varsin masentavan näköinen. Suomenkin Tornionjoenlaakso on huomattavasti autioitunut.
Tornion ja Haaparannan historiasta voi kertoa enemmänkin, muuta aloitetaanpa jo kuvaesittely, ja keskustellaan historiasta lisää kuvien yhteydessä. Kuvani eivät ole erityisen uusia; kävin Torniossa toukokuussa 2018. Olisin voinut kertoa kaupungeista yksi kerrallaan, mutta sen sijaan kävellään Torniosta Haaparantaan ja takaisin Tornioon, kaksoiskaupungin ympäri. Tämä on pitkä postaus ja se on jaettu kahteen.
Miten pääsee Tornioon ja Haaparantaan? Matka autolla Helsingistä on noin 740 km; ilman autoa voi matkustaa junalla Ouluun tai Kemiin, ja niistä bussilla Tornioon. Oulusta on muutama vuoro päivässä ja matka-aika on pari tuntia; Kemistä se on vain puolen tunnin verran, ja bussit lähtevät koko ajan. Vaikka Torniossa on oma rautatieasema, siellä pysähtyvät vain yöjunat Kolariin, yön aikana, ja asema (Tornio-Itäinen) sijaitsee hieman hankalalla paikalla. Ruotsin puolelta nyt (2022) voi päästä junalla Haaparantaan asti, vaikka ainakin yksi vaihto on todennäköisesti tarpeen; Haaparantaan kulkevat Luulaja-Boden-Kalix-Haaparanta taajamajunat, ja vaihtoasemana on yleensä Boden.
1. Kävelymme alkaa siis Torniossa, Tornionjoen itärannalla. Jäänlähtö on vielä käynnissä toukokuussa. Taustalla on Tornion keskusta Suensaarella, eikä se näytä kovin komealta. Suomen puolelta Suensaarelle on kaksi tiesiltaa ja yksi kävelysilta, kuvassa, rakennettu 1995 ja nimetty Handolinin sillaksi, ensimmäisen, vuosina 1887-1929 olemassa olevan Tornion-Haaparannan sillan mukaan. Suensaarelta Ruotsin puolelle jatkuu kolme eri tietä.
2. Suurin Tornionjoen silta kuuluu päätiehen Ruotsiin eli valtatiehen 29, Kemi-Tornio-valtakunnanraja. Tämä on Suomen viimeinen valtatie numerollisesti, ja myös Suomen lyhyin: vain 16 km. Samalla lähes koko valtatie, Tornion taajamaosuutta (joka ohittaa keskustaa kulkien Suensaaren etelärantaa) lukuun ottamatta, on moottoritie – itse asiassa koko maailman tiettävästi pohjoisin moottoritie.
3. Ylitetään joki kävelysiltaa pitkin. Havator-kyltti viittaa yhteen Tornion suurimmista yrityksistä; Havator erikoistuu nostopalveluihin ja erikoiskuljetuksiin, ja sen logo on nähtävissä monilla työmailla koko maassa.
4. Ainoa vanha rakennus rannalla on pieni ortodoksikirkko, Pietarin ja Paavalin kirkko (1884). Tämä on melkein ainoa venäläinen varuskunnan jäljellä oleva rakennus; Tornion kasarmit olivat pienikokoiset, eivätkä muodostuneet kasarmikorttelia, kuten monissa suomalaisissa kaupungeissa.
5. Edessä on Ruotsi! En kuvannut tullia jostain syystä, mutta tietenkin se toimii rajalla (vaikka kyseessä on Schengenin sisäraja). Ensimmäinen kertaa ylitin tämän rajan vuonna 2015, kun olin palaamassa ensimmäiseltä Lapin matkalta elämässäni, ja aivan kaikki oli tuolloin vielä uutta ja ihmeellistä :) Osaa paluumatkaa ajoin Ruotsin puolella, ihan huvin vuoksi, ja Torniossa minut pysäytettiin rajalla, ja tutkittiin vanha venäläinen passini jopa vartin ajan. Se taisi olla odotettavissa, kun 2015 oli suuren eurooppalaisen pakolaiskriisin vuosi, ja Suomeen saapui noin 32,000 ihmistä. Tuo ei edes ollut niin paljon verrattain muihin maihin, esimerkiksi Ruotsi vastaanotti 156,000; Suomeen pääsivät pääsäännöllisesti vain he, jotka jostain syystä halusi päästä nimenomaan Suomeen, ja valtaosa niistä saapui tänne Tornion kautta (koko Ruotsin läpi joukkoliikenteen matkan jälkeen), koska tämä on helpoin saavutettavissa Suomen sisäraja. Kaupungissa perustettiin jopa väliaikainen järjestelykeskus. Onneksi koko kriisi loppui puolen vuoden jälkeen niin äkillisesti, kuin se oli alkanut.
Viimeisestä risteyksestä Suomessa alkaa eurooppatie E4, joka on koko Ruotsin tärkein valtatie; se myötäilee Pohjanlahden rannikkoa Tukholmaan asti, sitten kääntyy lounaaseen ja päättyy Helsingborgin satamaan, josta on autolauttayhteys Tanskaan. Eli Ruotsille E4 merkitsee samaa, kuin Suomelle valtatie 4.
6. Torniossa ja Haaparannassa on tietenkin paljon rajakauppaa; lähinnä Haaparannan puolella, mutta Torniossa on suuri Rajalla-På gränsen kauppakeskus, joka sopisi paljon suuremmallekin kaupungille.
7. Pysäköintiä ja kävelykatua kauppakeskuksen edessä.
8. Kaikkien maailman kauppakeskusten sisätilat tunnetusti näyttävät aina samanlaiselta.
9. Kauppakeskus on tosiaan rakennettu melkein rajalla. Rajalinja kulkee juuri kauppakeskuksen takana, kävelykujan keskellä, tämän kaarin läpi. Eli tämä kuva on otettu jo Ruotsin puolelta.
10. Ja tässä seison itse aivan rajalla :) Taustalla on rajakohta valtatiellä, merkitty pienellä tienviitalla. Kävelykuja on rakennettu sillankannan päälle, Suensaaren ja Ruotsin rannan välisen salmen yli.
Alun perin Tornion satama sijaitsi Suensaaren länsirannalla, Kaupunginlahdessa. Mutta lahti ja salmi madaltuivat kauan sitten, ja nykyään Suensaari on kasvanut melkein yhteen mantereeseen; kuten kaikkialla Perämeren rannikolla, maankohoaminen Tornion seudulla on erittäin nopeaa, noin senttimetri vuodessa. Noin 10,000 vuotta sitten Itämeri, tai tarkemmin ottaen sen muinaismuoto Ancylusjärvi, ulottui Muonioon asti, 240 km Torniosta pohjoisemmas. Ja nyt Torniokin sijaitsee ei aivan Tornionjoen suussa, vaan 5-10 km mereltä pohjoiseen (joki muodostaa laajaa suistoa, eikä ole ilmiselvää, missä se edes päättyy). Kaikki Perämeren satamat jouduttiin siirtämään, joskus jopa muutama kerta, eikä Tornio on poikkeus; jo vuonna 1762, suuren tulipalon jälkeen, satama siirrettiin Röytän alueelle, Selleen saarelle 10 km etelämmäs. Siellä se on nykypäivänäkin. Röytästä Tornion keskustaan tavaroita tarvittaessa kuljetettiin pienemmillä laivoilla, myöhemmin rautateitse.
11. Pienehkö alue rajan ja Haaparannan ensimmäisten rakennusten välillä vuonna 2018 oli lähinnä työmaata. Siten mennään E4-tien alle, eri kielten sanoilla koristetun alikulun läpi.
12. Ja nyt lenkille Haaparantaan! Palataan Tornioon siis myöhemmin. Aivan ensimmäisenä nähtävyytenä on tieviitta, jolla maailman kaupunkien lisäksi mainitaan Pohjoiskalotin paikat (Nordkapp, Kaaresuvanto, Murmansk) ja paikalliset luontokohteet (Seskärön saari ja Kukkolaforsen eli Kukkolankoski Tornionjoessa). Etäisyys napapiirille linnuntietä on 95 km.
13. Rauhallinen Haaparannan katu Gräns-nimisine grillikioskeineen.
14. Aivan ensimmäisessä rakennuksessa kadulla on hieman erikoinen organisaatio: suomalais-ruotsalainen rajajokikomissio. Ei taida olla kovin nopeatempoista työtä :) Mutta tarpeellista kuitenkin; joen virtaus ja siten valtakunnanraja on koko ajan hitaasti muuttumassa. Tornionjoessa on myös kiinnostavampi ilmiö: ns. suvereniteettisaaret.
Ennen 1809, kun rajaa ei vielä ollut olemassa, Tornionjoen pienet saaret olivat molempien rantojen asukkaisten omistuksessa (lähinnä laitumina) varsin sattumanvaraisesti. Kun raja vedettiin, kymmeniä suomalaisten omistamia saaria ovat jääneet Ruotsin puolelle ja päinvastoin. Nuo saaret päätettiin jättää niin kuin ne olivat; kyse ei ole vain omistusoikeuksista, vaan jurisdiktioista: suvereniteettisaareilla Suomen puolella on voimassa Ruotsin lainsäädäntö ja päinvastoin. Tämä on varsin erikoinen järjestelmä, ja 1900-luvulla sitä yritettiin lakkauttaa kolmesti, viimeistään vuonna 1976, mutta joka kerta saarien omistajat vastustivat sitä. Näin järjestelmä on ollut voimassa näihin päiviin asti.
15. Ruotsi ei ensisilmäyksellä eroa Suomesta kovin paljon. Mutta erottavia yksityiskohtia on lopulta valtava määrä.
16. Hassanin pizzeria.
17. Valtion virastotalo: työllisyystoimisto, sosiaaliturvavirasto, eläkelaitos, verohallinto.
18. Uskomattoman ruma kirjasto (vasemmalla). Tällaista roskaa Suomessa ei ole rakennettu!
19. Tämäkään kerrostalo ei näytä suomalaiselta. Kuvat parvekkeilla on hauska yksityiskohta.
20. Oikeustalo.
21. Valtaosa Haaparannan rakennuskannasta ei siis ole eritysesti kiinnostavaa. Mennään mieluummin Tornionjoen rannalle. Pohjoisessa näkee Tornion keskusta Suensaarella, mutta me menemme vaatimatonta rantakatua etelään.
22. Joen ranta on koristettu muutamilla veistoksilla; niiden tarkoitusta en enää muista.
23. Ja hauskoilla "liikennemerkeillä".
24. Opastustaulu muistuttaa, että merellä Haaparannan edustalla sijaitsee Haaparannan saariston kansallispuisto (Haparanda Skärgårds Nationalpark). Sen pääsaarelle, Sandskärille, pääsee tämän yrityksen laivalla.
Suomenkin puolella on pieni merellinen kansallispisto, Perämeren kansallispuisto, ja se on ehkä koko Suomen vaikein kansallispuisto vierailulle; risteilyt sinne lähtevät vain muutama kerta kesäkaudessa, Kemistä, ja jo Kemiinkin saapuminen Etelä-Suomesta on hankalaa. Vuonna 2021 kuitenkin onnistuin käymään tässä kansallispuistossa; siitä minulla on postaus, mutta tällä hetkellä ei suomeksi.
25.Tämän veistoksen aihe on Struven ketju, joka oli mittava, venäläisen tähtitieteilijän F. G. V. Struven johtama geodeettinen hanke 1800-luvulla. Hankkeessa rakennettiin 265 kolmiomittauspistettä 2850 km matkalla Mustamereltä aivan Barentsinmeren rannikolle asti. Ketjun rakentaminen ja mittaaminen kesti 40 vuotta, mutta lopulta mahdollisti erittäin täsmällisen maapallon muodon ja koon mittauksen.
Tietyt Struven ketjun pisteet kaikissa maissa, joiden läpi se rakennettiin, ovat nyt julistettu Unescon maailmanperintökohteiksi. Suomen osa ketjua oli mittava (104 pistettä), mutta vain 6 pistettä pidetään maailmanperintökohteina; yksi niistä on Alatornion kirkon torni, kuvassa näkyvissä vastarannalla. Maasto täällä rannikkoseudulla on hyvin tasaista, ja mikään sopivaa luonnonkalliota tai vuorta ei ollut. 70 km pohjoisempana, tunnetulla Aavasaksan vaaralla myös Tornionjoenlaaksossa, on toinen museoitu Struven piste.
26. Siirrettään tilapäisesti vastarantaan, lähemmäs Alatornion kirkkoa. Julkisivun kirjoituksesta ilmenee, että kirkko rakennettiin 1797, Kustaa IV Aadolfin aikana, mutta itse asiassa kirkon vanhimmat osat ovat peräisin 1500-luvulta.
Alatornio (ruots. Nedertorneå) oli pitäjä Tornionjoen alajuoksulla, jonka mailla Tornion kaupunki aikanaan perustettiin. Alatornion alueista heti kaupungin ulkopuolella, ml. Alatornion kirkonseutu, vähitellen tuli Tornion esikaupunki, niitä aloitettiin liittämään Tornioon, ja lopulta vuonna 1973 koko Alatorniosta tuli osa Torniota. Ylitornion (ruots. Övertorneå) kunta vuorostaan pysyy itsenäisenä ja sen kirkonkylä on seuraava merkittävä taajama Torniosta pohjoiseen.
27. Pappila pienen matkan päässä kirkosta, Parasniemellä. Täällä Tornionjoesta haarautuu Kirkkopudas, yksi Tornionjoen suiston sivuhaaroista.
28. Ja sitten on Tornion ja Haaparannan kenties mielenkiintoisin kohde, Suomen ja Ruotsin välinen rautatiesilta! Tämä on näkymä Suomen puolelta.
29. Tornion-Haaparannan radalla on nelikiskoraide. Suomessa tunnetusti vieläkin käytetään keisarillisen Venäjän raideleveys 1524 mm, ja Ruotsissa puolestaan on yleinen eurooppalainen 1435 mm:n raideleveys. Siksi 3.5 km pituinen Tornion-Haaparannan rataosuus rakennettiin tällaisella tavalla; näin suomalaiset junat voivat käydä Haaparannassa, ja ruotsalaiset Torniossa.
Suomessa rautatie Tornioon asti rakennettiin vuonna 1903, mutta rata Ruotsin puolella alun perin kulki kaukana meren rannalta ja päätyi Karungin kylään, noin 20 km Torniosta ylävirtaan; kuten muualla Tornionjoenlaaksossa, käytännössä se on kaksoiskylä, jolla on niin Ruotsin kuin Suomen puoli. Mutta sitten tapahtui jotain, joka yllättäen teki Torniosta portin maailmaan niin Suomelle kuin koko Venäjälle: ensimmäinen maailmansota alkoi.
Ensimmäisen maailmansodan alettua Venäjän keisarikunnan länsirajasta tuli rintamalinja, ja Itämeri joutui saksalaiseen saartoon. Pohjoisessa Venäjän merkittävistä satamista tuolloin oli olemassa vain Vienanmeren Arkangeli, joka jäätyy talvisin ja sitä ei voitu käyttää. (Muurmannin rata ja itse Murmanskin satama ja kaupunki aloitettiin rakentamaan nimenomaan sodan takia, vuonna 1915.) Vielä vuonna 1914 laivayhteys Suomesta Ruotsiin (Rauma-Gävle) säilyi, mutta joulukuussa muutama kauppalaiva törmäsi merimiinoihin, ja kaikista entisistä reitistä Venäjältä länteen Tornion-Haaparannan raja jäi yksin. Heti sodan alettua siellä jo muodostui merkittävä pakolaisvirta, pääosin Venäjältä pakenevia ulkomaalaisia. Mutta piti myös järjestää tavaraliikennettä, ja sitä varten marraskuussa 1914 Venäjä kiireessä alkoi rakentamaan Tornionjoen itärannalle uuden 27 km pituinen Tornion-Karungin radan. Kiskot ja pölkyt laskettiin suoraan routaantuneen maan päälle, ja liikenne pystyttiin aloittamaan jo kahden kuukauden päästä, 5.1.1915. Suomen ja Ruotsin pääteasemien välillä tavarat kuljetettiin hevosvoimalla jäätyneen joen yli. Liikenne oli erittäin vilkasta; Karungissa lastattiin jopa 150 tavaravaunua päivässä; joka päivä oli puolitoistakymmentä tavarajunaa ja kolme henkilöjunaa, jotka menivät suoraan Pietariin.
Tilapäisen radan historia loppui niin nopeasti kuin alkoikin: toukokuussa 1915 lumi ja maa sulivat ja vahingoittivat rautatien kelvottomaksi. Rata purettiin, mutta jo kesäkuussa rata Haaparantaan Ruotsin puolella valmistui, ja reitille Karungin kautta ei enää ollut tarvetta.
30. Palataan Ruotsin puolelle. Tästä näkee hyvin, että Suomen ja Ruotsin sillan osuudet maalattiin hieman eri sävyillä.
Niin Ruotsi kuin Norja olivat puolueettomia ensimmäisessä maailmansodassa, mutta Norja salli kauttakulkua sotatavaroille ja Ruotsi ei. Siksi kaikkea ei voitu tuoda Ruotsin kautta, ja eritysesti talvena 1915-16 järjestettiin kuljetuksia hevosilla Norjan Skibotnin (Yykeänperän) ja Kirkenesin (Kirkkoniemen) satamista, ja Venäjän Kantalahdesta (Kantalahden satama jäätyy, mutta ymmärtääkseni tuolloin Kantalahti-Murmansk rataosuus oli jo valmis, siten rahti voi saapua Murmanskiin laivoilla ja sieltä Kantalahteen rautateitse). Kaikki kolme reittiä päätyi Lapin rautatieasemille, ja oli tietenkin aika raskaita; kaikilla oli tunturiosuuksia. Kuljetukset kuitenkin olivat niin tuottoisia lappilaisille, että seuraavana talvena 1916-17 niitä jo odotettiin innokkaasti. Ja turhaan; tilanne Venäjällä alkoi kärjistyä, ja kohta puhkesi helmikuun vallankumous.
Mutta ennen sitä Tornio oli vielä toiminut pääraja-asemana matkustajille ja ei-sotilaallisille kuljetuksille. Ja postillekin; kaikki posti Venäjältä Eurooppaan kulki Tornion kautta; postia varten vuonna 1916 jopa rakennettiin erikoinen posti-ilmarata hirsitornien ja vaijerien avulla, joka toimi vuoteen 1919. Torniossa sotapuolet vaihtoivat vankeija, ja vuonna 1915 Tornion kautta lähti Saksaan osa Suomen jääkäreistä; Venäjä kuitenkin lopulta esti sen, ja loput tulevat jääkärit joutuivat etsimään kiertoreittejä saariston ja ylemmän Tornionjoenlaakson kautta. Myös vuonna 1917 Venäjän helmikuun vallankumouksen jälkeen Tornion kautta Venäjälle saapuivat maanpaosta jotkut bolševikit, mukaan lukien itse Lenin.
31. Entä silta? (En muista, liittyykö siihen veistos, luultavasti ei.) 245 m pituinen silta rakennettiin vasta 1919, kun kaikki oli jo ohi ja elämä Torniossa rauhoittui taas. Silta oli avattava; yksi jänneväli voi kääntyä vaakatasossa, mutta tätä ominaisuutta käytettiin hyvin harvoin, ja kääntölaitteisto poistettiin 1985.
Tietääkseni liikenne sillan yli ei koskaan ollut kovin vilkasta; raideleveyden vaihto vaikeuttaa kaikkea, ja matkustajamäärä oli pienehkö: harva haluaisi matkustaa Helsingistä Tukholmaan koko Pohjanlahden ympäri. En tiedä, olivatko tällaisia junia koskaan olemassa; ainakin 1980-luvulla täällä kulkivat vain kiskobusseja, niin Torniossa käyviä ruotsalaisia kuin Haaparannassa käyviä suomalaisia. Mutta henkilöliikenne Suomen puolelta loppui 1988, ja Ruotsin 1992. Ruotsissa samalla henkilöliikenne Haaparantaan lakkautettiin kokonaan; Suomessa Torniossa se vielä säilyy, mutta sitä edustaa vain muutama Helsinki-Kolari yöjuna. Ne eivät ole liikenteessä joka päivä; Torniossa ne pysähtyvät vain yöllä, Tornion-Itäisen seisakkeella muutaman kilometrin päästä keskustasta.
Kansainvälistä tavaraliikennettä jonkin verran on, mutta rahtimäärät ovat hyvin pieniä; esim. 2017 rajan yli kuljetettiin vain noin 30 tuhatta tonnia. Rahti on pääasiallisesti Outokummun terästehtaan raaka-ainekuljetuksia. Sitä siirrettään ruotsalaisista suomalaisiin vaunuihin Haaparannan asemalla, eli ruotsalainen raideleveyden kiskopari sillalla ei ole käytössä. Joskus on museojunia.
Tilanne voi kuitenkin muuttua lähitulevaisuudessa; Suomen valtio alkoi jo Laurilan (Kemin)-Tornion-Haaparannan rataosuuden sähköistyksen ja parannuksen hanke. Rakentaminen on määrä aloittaa keväällä 2023. Sen valmistamisen jälkeen henkilöliikenne rajan yli todennäköisesti alkaa uudelleen. Tosin sitä varten ei tarvitsisi mitään sähköistää; kiskobussitkin voisivat toimia ihan hyvin, eikä mikään rahtivirran kasvu on näköpiirissä. Mutta joka tapauksessa Marinin hallitus päätti sähköistää, ja niin rata sähköistetään :)
32. Ruotsin puolella sillan koristaa myös pari bunkkeria. Nämä ovat Tornvallen-nimiset puolustuslinnoitukset, joista voi teoriassa ampua siltaa; tuolloin, kun Suomen sisällissota oli vasta loppunut, ruotsalaiset eivät eritysesti luottaneet Suomeen. Toki linnoitukset eivät pitkään olleet enää käytössä.
33.
34. Sillan takana on myös mielenkiintoinen paikka, jossa aikanaan sijaitsi tervahovi, ja tervaa lastattiin laivoihin. Tornion ja Haaparannan, samalla kuin muiden Perämeren satamien, kautta viettiin tervaa, joskin ei sellaisessa mittakaavassa, kuten Oulun tervapääkaupungissa. Täällä kuivuneen tervan kerros säilyy vielä rannalla ja tuoksuu mukavalta.
35. Kauempana, noin kilometrin päässä, Haaparanta loppuu ja Perämeri alkaa. Merenrannalle kokeilin ajaa vain Tornion puolella. Kuten jo sanoin, Tornion nykyaikainen satama kutsutaan Röytäksi ja se sijaitsee Seileessä, Tornionjoen suiston uloimmalla saarella. Siellä kuitenkin on vaikea päästä rannalle, sataman ja Outokummun terästehtaan suljettujen alueiden takia, ja lopulta voin ottaa kuvan vain pieneltä mökkirannalta. Avomeri on näkyvissä vain pienen salmen takana.
Meri on siis vielä jäissä; tämä retki on tehty 10. toukokuutta, ja Perämerellä merijää sulaa kokonaan yleensä vain toukokuun lopussa. Jäänmurtajia täällä tarvitaan suuresti; jääkausi kestää noin puoli vuotta, ja jäänpaksuus voi ylittää metrin.
36. Näin Outokummun terästehdas näkyy mereltä, veneretkellä Perämeren kansallispuistoon. Tuulivoimalatkin näkyvät; Röytän ympäri niitä on paljon, Perämeren ollessa erittäin hyvä paikka tuulivoimalle.
Tornion Outokummun tehdas on yksi maailman suurimpia ruostumattoman teräksen valmistajia, noin 1,6 miljoonaa tonnia vuodessa. Se on tietenkin Tornion suurin työnantaja, ja siinä työskentelee noin 2150 ihmistä. Ruostumattomuus johtuu ferrokromista; ferrokromin malmia louhitaan suhteellisen lähellä, Elijärven kaivoksessa Kemissa, joka on EU:n ainoan kromikaivos. Kaivos avattiin vuonna 1968, ja terästehdas 1976. Malmirikastetta kuljetetaan Elijärveltä rekoilla (30 rekkaa päivässä), vaikka sinne on myös rautatie, joka oli käytössä ennen 2005.
Terästehdas on tunnetusti Suomen suurin sähkönkuluttaja: noin 4% koko Suomen sähkönkulutusta eli 3.5 TWh vuodessa. Polttoaineena uuneissa on LPG, ja sitä varten vuonna 2017 Tornion satamassa avattiin LPG-terminaali. Se ei kuitenkin ole kytketty muun Suomen kaasuverkkoon, koska kaasuputket Suomessa loppuvat kaukana etelässä, vain hieman Tamperetta pohjoisempana; siten tämä terminaali palvelee vain paikallista teollisuutta, ja voi myös jakaa LPG:tä säiliöautoihin.
Ja nyt palataan joen rannalta Haaparannan keskustaan; jatketaan seuraavassa postauksessa.